Jälleen on surullista ajatella, missä olisin itseni kanssa jos olisin tuolloin alkuvuodesta 2016 onnistunut tavoitteessani. Tässä taas puolitoista vuotta myöhemmin istun koneen äärellä yhä isompana ihmisenä... Harmittaa ja vähän suututtaakin. Olisinpa onnistunut.
Mitä melkein kahdessa vuodessa on tapahtunut?
Aloitin opiskelun viime syksynä 2016. Melkein heti koulun alettua mielialani alkoi laskea tasaisesti yhä alemmas. Merkkejä siitä oli varmasti ollut jo aiemminkin, mutta ehkä tuo suuri elämänmuutos laukaisi sen lopullisesti. Hankin apua, ja sain sitä. Tällä hetkellä voin selvästi paremmin, jaksan tehdä asioita enkä jatkuvasti makaa sängyn pohjalla itsetuhoisin ajatuksin.
Vaikka minulla nytkään ei ole kovin hyvä itsetunto, oli se paljon huonompi tuolloin. Kotoa lähteminen oli todella vaikeaa ja kaupungissa ahdisti kävellä ihmisten katseiden alla.
Nyt olen hieman armeliaampi itselleni ja osaan löytää kehostani hyviäkin asioita.
Kuluneina kuukausina olen syönyt hyvin epäterveellisesti. Jaksan laittaa ruokaa liian harvoin ja edelleen sipsit ovat suuri rakkauteni. Mutta, nyt on käynyt niin, että minulla alkaa jopa tulla stoppi vastaan ja välillä oikein himottaa saada terveellistä ruokaa. Taitaa olla tosiaan merkki siitä, että jotain täytyisi tehdä.
Viime keväänä verensokeriarvojani alettiin seurata. Minulla epäiltiin ainakin heikentynyttä sokerinsietoa, ja tyypin 2 diabetes ei olisi varmaan kaukana. Sain kotiini mittarin jolla oli tarkoitus seurata arvoja, mutten ollut lainkaan motivoitunut hoitamaan itseäni ja pitämään itsestäni huolta. Välttelin asian ajattelemista enkä varannut uutta aikaa hoitajalle. En halunnut ajatella että voisin sairastua, eikä minua oikeastaan se edes kiinnostanut. Nyt kun olen "parantunut", tai voin aiakin paremmin, asia on alkanut huolettaa. Ensimmäistä kertaa terveyteni voi olla vaarassa ylipainon vuoksi. Onhan se aika järkyttävää.
En tiedä vielä mitä mun pitäisi tehdä. Tai toki tiedän mitä pitäisi, mutta miten...
